maanantai 29. elokuuta 2016

Riettailtiin Riisillä

Norjasta palattiin takaisin Kemijärvelle. Alkuun mietittiin, josko jäätäisiin vielä pariksi päiväksi Saariselälle, mutta ei. Siellä oli alkamassa Jänkhällä jytisee -motoristitapahtuma ja kylän raitti vilisi ihmisiä. Painettiin kaasua ja jatkettiin matkaa. Ja hyvä niin, oltiin aika puhki koko porukka.

Muutama päivä lepoa ja leppoisaa lenkkeilyä lomakodin kulmilla, ja jo teki taas mieli reppuretkelle.



Viimeisen lomaviikon sää näytti olevan vaihteleva, välillä oli aurinkoisen lämmin ja kohta jo satoi. Pähkäilin päiväretkikohdetta, minne ajaa, millainen maasto, miten pitkä...lopulta päädyin Posion Riisitunturille. Sinne olin monesti suunnitellut patikkaa, mutta jostain syystä se oli aina jäänyt. Nyt sinne. Aamu oli tihkuisen harmaa, mutta minkäs kelille voit. Pakkasin reppuun päivän eväät ja kameran, nappasin matkaan Tilkon ja kohti Posiota. Unna jäi isännän kanssa kotimieheksi. Halusin lähteä vain Tilkon kanssa, jotta se tottuisi ja oppisi kulkemaan rauhallisena yksin reissun päällä. Yhdessä kun karvakasat intoutuvat välillä touhuamaan ihan omiaan...

Riisitunturin portti

Matkalla satoi kunnolla ja mietin jo, että oliko tämä kuitenkaan hyvä idea. Onneksi Riisitunturin parkkipaikalle saapuessa pahin sade oli ohi, vain pientä tihkua tuli taivaalta. Reppu selkään ja koiralle valjas päälle. Jostain syystä Tilko inhoaa valjasta eikä millään haluaisi sitä päälleen. Mutta kun valjas on puettu, niin se kulkee tosi hyvin eikä se haittaa koiran liikkumista millään tavalla. En oikein ole päässyt jyvälle, mikä siinä valjaassa oikein mättää. Meillä on parikin erilaista valjasmallia ja kaikissa koiran käytös on sama. Mielestäni valjaat ei paina eikä hankaa sitä mihinkään ja se kulkee niissä ihan hyvin. Silti sitä tympii niiden käyttö. Muut meidän koirat eivät ole ikinä käyttäytyneet noin oudosti valjaiden takia, siksikään ei oikein ymmärrä, missä vika. Periksi en meinaa antaa, koska mielestäni vaelluksella koiralla on oltava valjas!


Päätin kiertää reilun kymmenen kilsan pituisen Riisin Riettaan reitin. Se kulki vaihtelevassa maastossa ja oli ympyrälenkki. Alkuun reitti oli helppo kävellä, noustiin Riisitunturin huipulle tehtyä sorapolkua pitkin. Reitin alussa polun varrella oli aidoin ympäröity leveä kuusi. Sen nimi oli Tapion pöytä. Kuusi, joka kasvaa leveys- vaan ei korkeussuunnassa.

Tapion pöytä

Vaikka oli pilvinen sää, niin maisemat olivat aika huikaisevat Riisin huipulta. Rukan hiihtokeskus, Valtavaara, Yli-Kitkajärvi...vihreä ja sininen kilvoittelivat keskenään harmaan taivaan alla. Jossain kaukana näkyi myös nykyteknologia, tuulimyllyjä.




Tuulivoimaa
Täällä ylhäällä piti päättää, mitä reittiä jatkaa...riettailemaan oli meidän valinta :) Lähdettiin laskeutumaan alas tunturilta ja polku muuttui hetkessä tosi märäksi. Kun jatkettiin aina vain alemmas, oli polku jo muuttunut puroksi. Tilko kierteli ja kaarteli, minä seurasin perässä mättäältä toiselle. Ennen Riisijoen yli vievää siltaa oli edessä melkoinen lampare ylitettäväksi, mutta sen jälkeen polku lähti nousemaan ja maasto oli kuivempaa.






Kohta tultiin autiolle Uudenlammin laavulle. Matkaa oli kuljettu vielä niin vähän, etten jäänyt tähän pitämään taukoa. Hetken kuvailin ja mietin, että paikassa on jotain kumman tuttua! Sitten vasta hoksasin, että olin ollut helmikuun koiravaljakkoajossa tällä samaisella paikalla! Silloin maisema vain oli totaalisen erilainen ja tulosuuntakin oli toinen.



Helmikuinen laavu...


...ja ne re(t)kikaverit

Matka jatkui ja kohta alkoikin sataa oikein kunnolla. Pakkasin järkkärikameran reppuun ja kaivoin pokkarin esiin. Näillä jatkettaisiin. Maasto oli taas todella märkää ja toivon, että olisin laittanut kumpparit jalkaan. Ylitettiin suo, jonka keskellä oli vanha heinälato. Aikoinaan tänne on kerätty heinät talveksi kuivumaan. Ladon sisällä on kuvataulut kertomassa paikan historiasta. Meinasin jäädä evästelemään latoon, mutta sen 'lattia' oli pyöreistä oksista ja osittain veden alla, ei kiva.


Riisin heinälato

Noustiin taas ylöspäin ja eteen tuli reitin uusi linjaus. Maastossa näkyi jo kevyt painauma, missä uusi reitti tulisi kulkemaan ja se oli merkitty myös punaisilla nauhoilla. Rinteen puolivälissä oli laavupaikka, johon olin ajatellut jäädä. Laavulla oli pariskunta koiransa kanssa ja pysähdyin hetkeksi juttelemaan heidän kanssaan. Koira oli porokoira kuten Tilkokin ja hetken ne siinä nuuskuttelivat toisiaan. Jatkoin kuitenkin matkaa, halusin evästellä omassa rauhassa. Tein Tilkon kanssa oman eväsleirin rinteen notkelmaan ja keittelin siinä lounasta. Pahin sade oli ohi, mutta vettä tihuutti välillä. Mutta mikäs meidän oli siinä ollessa. Hyvä ruoka, parempi mieli ja matka jatkui.


Onkohan se mun ruoka?

Tiskari-Tilko


Riettaan uusi linjaus ja punainen merkki
Ihmettelin, kun kaikki pitkokset oli poistettu polulta, siinä ne makasivat pinossa polun varressa eikä reittimerkkejäkään enää näkynyt. Tajusin, että herttinen, olin jossain vaiheessa hukannut uuden reitin ja kuljin nyt vanhaa polkua pitkin. No, minkäs teet...takaisin en enää lähtenyt niitä etsimään vaan jatkoin kulkua kohti Riisitunturia. Auringonsäteet valaisivat Rukan, mutta toisaalta läheni seuraava saderintama. Kohta yhytinkin sorapolun ja suuntasin loppupätkän Riisin Ryläystä pitkin takaisin parkkipaikalle.

Aurinkoinen Ruka


Saderintama lähestyy

Lähes kaikki näkemäni kuvat Riisitunturilta ovat aina upean aurinkoisia ja talven tykkylumikuvat saavat sydämen pomppimaan. No, nyt olen käynyt Riisillä kaksi kertaa, ensin talvella tuhnukelissä ja nyt elokuun sateessa kahlaamassa märillä poluilla. Luulen, että annan paikalle vielä mahdollisuuden ja palaan taas talvella. Josko sitten keli suosisi minuakin ja saisin nähdä omin silmin sen, mitä muut ovat kuvanneet!



torstai 25. elokuuta 2016

Melkein Venäjällä



Minnehän me nyt mennään??
 
Pykeijasta matka jatkui katsomaan, miltä näyttää Norjan ja Venäjän välinen raja. Ajettiin Kirkenesistä vielä 60 kilometriä koilliseen meren rantaan loppuvan tien päähän, paikkaan nimeltä Grense Jakobselv.


ja tie jatkuu mihin...?
 
Täällä ei ole kilometrien levyistä rajavyöhykettä, vain kapea joki erottaa maat toisistaan. Ajotie päättyi merenrantaan ja molempien maiden tähystystornit vahtivat kulkijan menoa. Ilkeät ukaasit valokuvauksesta pelotti sen verran, että kameran uskalsi kohdistaa vain merelle ja vanhalle kirkkomaalle.



 

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...
Ei tullut mieleenkään laskea koiria irti, ties vaikka olisivat kadonneet Iivanan kulmille. Kuljettiin tiukasti remmissä rantaa pitkin ja nautittiin eväskahvit leiripaikalla. Täytyy sanoa, etten ole missään ikinä nähnyt niin siistejä taukopaikkoja kuin Norjassa. Ne on rakennettu kauniille paikoille, niissä on pöydät evästelyä varten ja mikä parasta, SIISTIT HUUSSIT. Näitä siivotaan säännöllisesti, löytyy paperia ja jopa käsidesiautomaatti! Kyllä kelpasi pysähdellä paikassa kuin paikassa.

Sama oli täällä rajan pinnassa. Paikalle osui juuri vessan siivooja koiransa kanssa, kun olin jalat ristissä menossa asialle. Nuori tyttö ajoi ties mistä asti tänne melkein Jumalan selän taakse (ei kuitenkaan ihan, koska vieressä oli kappeli...) tyhjentämään huussin, laittoi merkinnän käynnistä vessassa olevaan listaan! ja ajoi pois...sinne ties minne seuraavaan kohteeseen. Meillä Suomessa levähdyspaikat tuntuvat olevan täynnä kaikenlaista jätettä ja ne veskit, jaiks! Oikein harmittaa, etten hoksannut ottaa kuvaa norjalaisesta tienvarsi huussista.

Vaikka paikka on kaukana mistään eikä täällä ole mitään ja vain kesäisin auki pidettävä tie oli hieman huonossa kunnossa, niin silti tänne oli tulijoita. Onneksi oltiin lähdetty tosi aikaisin aamulla liikkeelle, niinpä ajettiin jo poispäin, kun muut olivat vasta matkalla rannalle. Rekisterikilvistä päätellen paikka kiinnosti useampaa euroopan kansalaista. Luinkin jälkikäteen, että paikka on yksi Varangin alueen suosituimmista vierailukohteista.

Ennen poislähtöä kävin katsomassa vanhaa hautuumaata ja Kong Oscar II:n kappelia. Kappelin ovi oli kiinni, joten ihailin sitä ulkoa.


Kappeli on rakennettu vuonna 1869 ja siinä oli jotain synkkää, mutta kunnioitusta herättävää.
Herran huone mäellä ylhäisessä yksinäisyydessä myrskyävän meren rantamilla. Mitä kaikkea se onkaan mahtanut olemassa olonsa aikana nähdä!


Eikö näytäkin kuin ovessa oli kasvot...?

Oli jotenkin uskomatonta, että vieressä oleva pienen pieni hautausmaa näytti olevan yhä käytössä. Uusin hautakivi oli tältä vuodelta ja vanhin, jonka löysin oli vuodelta 1888.



Grense Jakobselv, ei mitään ja kuitenkin jotain. Jännän kiehtova ja mystinen paikka!

Pykeija, Norja...koirien eka ulkomaan reissu


Näkkälästä matka jatkui Norjaan. Kun kerran oltiin liikkellä, niin reissataan sitten kunnolla. Tästä tulisi myös koirien eka ulkomaanmatka, helppo sellainen, koska kohteena oli Norja. Norjaan ei tällä hetkellä tarvita muuta kuin voimassa olevat rokotteet, sirun ja passin. Ja täällä kun ei ole edes mitään rajamuodollisuuksia, niin mikäs se on matkatessa.

Näkkälästä Kautokeinon kautta Pykeijaan asti oli tarkoitus ajaa. Karasjoella päätettiin koukata takaisin Suomen puolelle Karigasniemelle tankkaamaan ja syömään. Ajettu Norjan pätkä oli maisemiltaan tosi hieno, tie mutkikas ja korkeuseroakin riitti. Meikällä heitti vähän vatsassa... Karigasniemeltä jatkettiin Tenojokivartta Utsjoelle. Tämä rajatie Karigasniemi-Utsjoki välillä avattiin vasta vuonna 1983 ja sitä kutsutaan Suomen kauneimmaksi tieksi. Kyllähän maisemat ovatkin upeat. Norjan suuret tunturit, Tenojoki virtaa alhaalla laaksossa ja Suomen matalammat kukkulat, silmä lepää.




Vaikka  kaunista on Suomen puolella, niin miten se onkin, että kun raja ylitetään, niin maisemat muuttuvat jylhiksi. Ihan kuin raja olisi vedetty maanmuotojen mukaan. Suomelle lättänät alueet ja Norjalle korkeat tunturit, melkein vuoret. Nuorgamista mentiin taas rajan yli ja parin maisemien ihailutauon jälkeen saavuttiin Pykeijaan.



Paikkaa kutsutaan myös Pikku-Suomeksi johtuen sen historiasta. Suomesta lähti parisen sataa vuotta sitten väkeä paremman elämän toivossa kohti Norjaa ja jostain syystä väki asettui tänne, karulle kannakselle. Paikalliset puhuvat vieläkin suomea, paikoin vanhaa suomea kveeniä, joka muistuttaa meänkieltä. Täällä asukkaat ovat ylpeitä historiastaan. Kylällä on infotauluja kertomassa erityisistä paikoista ja niihin liittyvistä ihmisistä.


Esi-isien muistolle
 
Kylän kauniita taloja



Maasto ympärillä on puutonta, kivikkoista ja soista tunturiylänköä. Täysin erilaista metsäsuomeen tottuneille. Mutta ne maisemat...sanat eivät riitä kertomaan eivätkä kuvatkaan tee oikeutta paikan karulle kauneudelle. En ole koskaan käynyt Skotlannissa, mutta jotenkin se tuli ylängöistä mieleen. Ja kylän satama ja kymmenet kirkuvat lokit toivat mieleen tv-sarja Shetlannin saarten murhat.



 
Yövyimme pari yötä todella pikkuruisessa 9 neliön mökissä ilman mukavuuksia. Vessa, suihku ja keittiö löytyivät päärakennuksen alakerrasta. Tämäkin...karua ja kallista, mutta paikkaan sopivaa. Mökkipaikkaa ylläpitää oikein mukava Elsa, joka puhuu myös suomea. Hän antoi meille mökin, jossa oli koirankoppi pihalla, mutta eihän meidän kultamusut sellaiseen mene. Unna vähän ihmetteli myös yöpymismökin pienuutta. Kait se mietti, että miten pieniksi nää paikat oikein käy ennen kuin pääsee taas Kemijärvelle ;)

 
Siellä se on, meitin pikkuruinen ruskea hytte upeassa paikassa :)
 
 
Pykeijaan tultiin iltasella, joten päivä päättyi iltalenkkiin kylällä ja auringonlaskua ihaillen. Vaikka mökki eli hytte oli minimaallinen, niin sen sijainti ei olisi voinut olla upeampi. Meri ja ranta edessä, paljon lintuja ja jopa hylje pongattiin polskimassa rannan läheisyydessä. Oli outoa mennä nukkumaan kuunnellen meren ja lintujen ääniä. Koirat eivät äänistä olleet moksiskaan, uni maittoi niille. Mitä nyt Unna vielä syljeskeli näkkäläläisen poronluun palasia...




Samoilua tunturissa

Seuraava päivä valkeni kauniina, aurinkoisena ja yllättävän lämpimänä. Pakattiin reput ja lähdettiin tunturiin. Mitään reittisuunnitelmia ei ollut, kun ei paikastakaan oikein tiedetty. Noustiin tunturiin ja ihailtiin maisemia. Kylä, Varangin vuono, vastapäätä Vesisaari, Barentsin meri ja ulappa. Mitä tulisi vastaan, jos lähtisi kohti horisonttia..?







Kaunis keli houkutti nousemaan aina vain ylemmäs. Seuraava töppyrä näytti olevan ihan tuossa noin, mutta lähempänä huomasikin, että välissä saattoi olla ylitsepääsemätön suo. Kierreltiin ja kaarreltiin, noustiin ylös, laskeuduttiin alemmas, jotta pääsi taas ylös. Koirat kulki hyvin, kahlasivat suolampareissa ja istuivat välillä katsomaan maisemia. Ihan kuin nekin olisivat nauttineet silmänkantamattomiin ulottuvasta näkymästä. Varsinkin, kun silmiin osui jotain outoa...keskellä ei mitään oli futiskenttä!! Ylängölle nousi tie, jonka varrella oli muutama talo ja se tie päättyi vihreän futiskentän laitaan. Mystistä! Kuka täällä oikein pelaa ja koska? Ei tänne ihan noin vain taida ipanat eksyä pallon kanssa...


Tilko ihmettelee futiskenttää...
 
 
 





 

Niin se päivä kului, haahuilemalla ilman päämäärää. Illalla palattiin mökille murkinalle ja nautittiin juomat mukavan päivän kunniaksi. Aamulla olisi lähtö kohti uusia seikkailua...