tiistai 21. maaliskuuta 2017

Hankikanto!

Muutaman räntä- ja lumisateisen päivän jälkeen ilma kirkastui ja pakastui. Ja mitä se toi tullessaan! Hankikannon! Tosin ihan mua hanki ei kestänyt kävellen, mutta suksin ja lumikengin kyllä. Ja koirat nauttivat, kun ne pääsevät kulkemaan mistä vain eikä lumi upotakaan. Ihan mieletön fiilis, kun voi liu'uttaa suksea ja antaa vain mennä. Varsinkin kun on vetoapua ;) Valjastin Tilkon ja vietin sen kanssa sunnuntaipäivän jäällä hiihtämässä.

Voi hankikanto!


Hiihdettiin ilman päämäärää fiiliksen mukaan. Kun edessä näkyi niemi, niin päätin jatkaa sitä kohti. Matkalla alkoi kuulua huminaa ja ihmettelin, mistä ääni tulee... Mietin jo kääntymistä takaisin, mutta kun ohi ajoi kelkkoja, niin jatkoin niiden jäljissä. Kohina yltyi ja sitten vasta tajusin, että olin lähestymässä Kalkonniemeä, yhtä Kemijärven hienoista uimarannoista. Ja sen edustalla on piilopato ja koski. Ääni kuului veden vyöryessä jään alta koskeen ja taas jään alle. Noustiin niemelle ja heitin sukset pois jalasta. Jatkoin Tilkon kanssa kävellen kosken lähelle. Ihmettelin, kun kosken alapuolella oli pilkkijöitä. Mutta kai he tietävät, missä uskaltaa liikkua ja kairata...





Kosken vesi oli tumman puhuvaa, pelottavan näköistä. Vesi ei ole minun elementtini, vaikka vesimies olenkin. Tai no, vesi lumen muodossa kyllä on! Näkymä oli kaunis ja äänekäs.

Kalkonniemestä laskin takaisin jäälle ja jatkettiin eteenpäin etsimään rauhaisaa evästelypaikkaa. Kelkkareitti näytti menevän seuraavan niemen suuntaan, sinne siis. Tilko löysi hyvän ja suojaisan paikan ison kiven äärestä. Mikäs meidän oli täällä ollessa, järvimailla!




Mietin paluureittiä ja päätin kiertää niemen, koukata jostain sitten takaisinpäin. Yllätys oli suuri, kun tajusin, että eihän tämä niemi ollutkaan vaan saari! Kotona oli pakko tarkistaa, että missä me oikein käytiin. Karttaahan ei ollut matkassa, kun ajatus oli vain pyöriä järvellä kodin lähellä.

Joku ystävällinen oli vetänyt järvelle ladun.


Näitä keväthankia olen odottanut! Muuton jälkeen olin tohkeissani paukkupakkasista, mutta niitä ei sitten ollutkaan kuin jokunen päivä. Talvi on ollut mielestäni yllättävän lauha. Ja nyt tuntuu, että kevät tulee vauhdilla. Päivät pitenevät, valoisaa aikaa riittää jo reilut 12 tuntia. Aamusta kuulee lintujen sirkutusta, niitä ei tunnu enää haittaavan yöpakkaset. Aurinko kun lämmittää nopeasti kylmän aamun. Onneksi lunta on vielä tolkuttomasti, ei ihan heti sula. Toivottavasti kunnon hiihtokelit jatkuvat vielä pitkään!!!!!

Kesään on vielä matkaa!

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Giant ja Kuutamohiihto

Seuraan innolla paikallislehteä ja ilmoituksia uuden kotikaupunkini tapahtumista. Viikonloppuna olikin ohjelmaa. Perjantaina ja lauantaina Kemijärvellä järjestettiin moottorikelkkojen endurokisa Giant. Kahden päivän aikana erikoiskokeita kuin rallissa ja ajokilometrejä yhteensä 500. Ei mikään ihan pikkujuttu.



En ole mikään moottoriurheilun ystävä, mutta olihan se pakko piipahtaa katsomaan kirjaston kulmilla olleelle huoltopaikalle, että mikä siellä on meininki. Kyseisestä lajista en mitään ymmärrä. Kelkat tulivat kovaa vauhtia huoltopisteelle tankkaamaan ja kohta ne jo jatkoivat vieläkin vauhdikkaammin eteenpäin. Tjaa, kyllä suksihommat ovat enemmän meikäläisen hommaa.



Eilen illalla olikin vuorossa suksimista. Keskustan lähellä Peurakankaan erämaisilla laduilla järjestettiin Kuutamohiihto. Retkihiihtoa, jokainen eteni omaan tahtiinsa upeassa kuutamon valossa. Ladun varrella oli ulkotulet tunnelmaa luomassa sekä laavuilla nuotiot ja tarjolla kuumaa juomaa.


Tähtikirkas taivas, täysikuu, ympäröivä hiljaisuus ja nuotiotulet. Voisiko lauantai-iltaa enää paremmin viettää!










lauantai 11. maaliskuuta 2017

Vapaa vain on umpihanki

Toissa päivänä pyrytti taas rutkasti lunta ja nyt Kemijärven virallinen mittauspiste näyttää lumen syvyydeksi 71 senttiä! Etelän lähes lumettomien ja vetisten talvien jälkeen on tämä ensimmäinen talvi Lapin uudisasukkaana ihan mieletön! Ei tarvitse kiirehtiä ladulle ajatellen, että huomenna tuo valkoinen ihanuus voi olla jo mennyttä. Ei, täällä voi jopa pitää lepopäiviä lumitouhujen lomassa...jos vain malttaa. Itselleni maltti ei ole ollut valttia vaan sukset ja lumikengät ovat kuulleet lumikenttien kutsun ja olen lähtenyt.


Niin mentiin taas eilen Tilkon kanssa reppu selässä maastoon. Vaikka retki olisi lyhytkin, on eväät oltava mukana. Siitähän se fiilis syntyy!


Meiltä lyhyen matkan päässä on metsäpolku, jonka varrella on kiva tulipaikka. Suunnittelin lumikenkäileväni laavulle evästelemään, mutta lumi teki tepposen. Alkumatka meni hyvin, koska vasta sataneen lumen alla oli vanha kuljettu polku. Lumikengät kantoivat ja Tilko pääsi hyvin kulkemaan.


Yhtäkkiä polku päättyi kuin seinään, edessä oli koskematon hanki. Ei siinä mitään, eteenpäin vain. Paitsi että lumi upotti, ja se upotti syvälle lumikengistä huolimatta.

Punainen reittimerkki ja umpihanki kutsuvat eteenpäin



Voisit sä mennä edeltä...

Koiruus yritti mennä edellä, mutta totesi sitten, että helpompi kulkea mamman jälkiä pitkin. Periksi ei kuitenkaan annettu, koskematon maasto oli naiselle ja koiralle, jotka kulkevat omia polkujaan.



Pikkuhiljaa edettiin ja löysin hetkeksi vanhan kelkkapohjan, jota pääsi helpommin kävelemään. Se vain kulki eri suuntaan kuin missä tulipaikka sijaitsi. No, retkellä suunnitelmat elävät ja kohde voi muuttua. Kun kelkan jälki tuntui kääntyvän kohti ajotietä,  käännyin Tilkon kanssa toiseen suuntaan. Kuljettiin suolla ja taas upottiin. Välillä kuului humahdus, sellainen kun lumen pinta yhtäkkiä romahtaa. Mitään näkyvää ei tapahtunut eikä vajottu suohon, lumivyöryn vaaraakaan täällä ei ollut.



Jatkettiin eteenpäin edessä olevalle pienelle kukkulalle pitämään taukoa. Etsin katseellani polun reittimerkkejä, mutta niitä ei näkynyt. Polku on huonosti merkitty ja talvella se katoaa, kun kulkijoita ei ole. Ja koska olin kulkenut jo erisuuntaan, niin oma suuntavaistokin hävisi.


Yritys on kova!

Kännyin ympäri ja palattiin takaisin omia jälkiä pitkin.



Sehän on intiaanitoteemi!

Korppi raakkui yläpuolellamme. Liekö se oli ajatellut, että kulkijat uuvahtaa maastoon ja se pääsee haaskalle ;)






Näin ei käynyt vaan seikkailijat selvisivät kotiin ja umpihangessa loikkinut koiruus nukahti väsyneenä, mutta onnellisena.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Lumikengin Ämmänvaaralla

Käytiin tutkimassa uusia paikkoja, tällä kertaa kohteena oli Ämmänvaaran näköalapaikka.


Päivästä oli luvattu aurinkoista, mutta aamu valkenikin pilvisenä ja pakkasmittari näytti -15 astetta. Mietin retken vaatetusta. Reppu selässä lumikengin liikkuessa tulisi kuitenkin lämmin, mutta olisiko kuoritakki sittenkin liian ohut? Siinä aamukahvin lomassa asioita pohtiessa taivas selkeni ja aurinko näyttäytyi. Se ratkaisi asian. Kuoritakki päälle, paksumpi fleece alle ja ohut untsikka taukotakiksi mukaan. Jos suunniteltu reitti olisi kulkematon, niin hiki tulisi varmasti. Eväät ja kamera vielä reppuun, Tilko mukaan ja autolla matkaan. Poimin kyliltä kaverin kyytiin ja suunnattiin kohti Ämmänniemeä.

Niemen päässä on korkea vaara, Ämmänvaara, ja siellä näköalapaikka. Huipulle menee merkitty reitti ja meidän onneksi merkit eivät olleet peittyneet lumeen. Joku oli kulkenutkin aiemmin reittiä pitkin, niinpä meidän oli helppo seurata polkua. Ura oli pehmeä, joten lumikengät jalkaan ja menoksi.

Reittimerkki näkyy
Näköalapaikalle oli 1,3 km ja polku nousi loivasti mutkitellen ylöspäin.




Huipulla on pieni näköalatasanne, mutta nyt se oli hautautunut lumeen. Ja ne maisemat! Puiden lomasta aukeni upea näkymä järvelle ja kaupunkiin, kaukana horisontissa näkyi Pyhä-Luoston tunturit. Näkymä veti sanattomaksi!

Siellä se Pyhä on!


Kelkkailijoita kaukana jäällä


Aikamme ihasteltuamme maisemia, jatkoimme matkaa. Kuljimme samaa reittiä takaisinpäin polkujen risteyksessä olleelle kyltille ja suuntasimme siitä kelkan jälkeä seuraillen alaspäin kohti rantaa ja eväspaikkaa.



Rannalla on laavu sekä puucee. Ja taas, voi mikä paikka! Edessä avautui aurinkoinen näkymä järvenjäälle ja vastapäiselle niemelle. Jokunen kelkka ajoi kaukaa ohi ja jossain näkyi pilkkijöitä. Mikäs täällä oli evästellä ja nauttia sunnuntaipäivästä. Paikkahan tuntui olevan  melkein pyhä!




Emme tehneet tulia, ja jossain vaiheessa tulikin vähän vilu. Lumikengät jalkaan ja eteenpäin. Hanki kimmelsi kuin pinnalla olisi ollut miljoonia timantteja. Se houkutti meidät jatkamaan kulkua järven jäälle.


Vilkaisimme vielä taaksepäin laavun suuntaan ja onneksi teimme niin. Auringonpaiste teki vaarasta uskomattoman kauniin. Voisiko enää olla parempaa paikkaa laavulle!


Seurasimme kelkan jälkeä, joka johti meidät mökkitielle, ja siitä olikin enää lyhyt kävely autolle.



Ämmänvaara teki minuun vaikutuksen. Tänne me vielä Tilkon kanssa palaamme!