keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Nyt on söpöys kohillaan!

Käytiin Ranuan eläinpuistossa ihailemassa jääkarhun pentua. Voi söpöys sentään, mikä pallero!

Jee, ilman tassuja!

On siinä emolle tekemistä, kun kakara on koko ajan vauhdissa.

Voi luoja sentään, mihin se nyt tunki päänsä!

Isäpappa asustaa omassa valtakunnassaan eikä osallistu penikan hoitoon millään tavalla. Tosiasia kun on, että urokset voivat tappaa pennut, jotta emä tulisi nopeasti taas kiimaan.

Manasse-isä kölli auringossa omassa valtakunnassaan.

 Uroksen nukkuessa omalla puolellaan, oli toisella puolella vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Emon tarkan silmän alla.


Seljällään mäkeä alas, vuiiih!


Mikäs siellä varpaan välissä oikein on...?


Vatsaliikkeitäkin täytyy treenata.


Ette ikinä arvaa, mitä mä täältä löysin!!


Lumipallon!


Ai mitä te oikein luulitte :=)


Mä oon niin notkee!


Hitsin hyvän makunen

Ilmavoimien harjoituslennolla olleet hävittäjät lensivät kovalla äänellä yli ja emo Venus selvästi huolestui. Se haki pennun luokseen ja johdatti sen kallion viereen. Ruokatauko ja emon turvallinen syli <3

Uhka taivaalla!?

Pentu turvaan....

Emon syli ja ruokatauko, siitä on rakkaus tehty <3
  

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Lähiretkeilyä parhaimmillaan

Kotimme lähellä on useita vaaroja, joista Kotavaara on varsinainen lähiretkeilyn helmi.


Vaaralle on tietä pitkin kuutisen kilometriä, mutta koska vitostien vartta ei mene jalkakäytävää eikä piennarta haluta kävellä, käytämme oikoreittejä. Talvella vaaralle pääsee mainiosti jään yli hiihtämällä tai kulkemalla kelkkareittiä pitkin.

Sieltä kaukaa me tultiin!

Ja kun jäille ei ole menemistä, laitamme jalkaa toisen eteen raiteita pitkin. Junarata Kemijärveltä Sallaan on yhä olemassa, vaikka juna ei siinä kuljekaan. Rata menee Kotajärven poikki kannasta pitkin ja siinä on kapea kohta, jossa kannas on avoin. Kiskot kulkevat tyhjän päällä ja raiteiden välistä näkyy alla lainehtiva vesi. Yli pääsee hyvin, kunhan ei vilkuile jalkojensa väliin, muuten saattaa pyörryttää. Unna on ihan huippu näissä kummallisissa ylityksissä. Se osaa asettaa tassunsa juuri oikein eikä sitä huimaa eikä mitkään riippusillat keinuta.


Varmoin tassuin neiti askeltaa


Tilkon kanssa ei olla aikaisemmin tätä ratareittiä kuljettu, niinpä päivänä eräänä lähdin sen kanssa kahdestaan testimatkalle. Iloisena mentiin raiteita pitkin kunnes tultiin tähän vedenylityskohtaan. Tilko oli jo astumassa ensimmäiselle poikkipuulle, kun se tajusi, että hetkinen...tässähän on ilmaa alla! Stoppi! Tassu äkkiä takaisin tukevalle maaperälle. Koiruus kuikuili alas, vinkui ja haukahteli. Tilko katsoi sivulle, josko sieltä pääsisi kiertämään, mutta ei...eihän sielläkään ollut mitään muuta kuin ilmaa. Yritin houkutella sitä...tule vain ja näytin mallia. Ei, kovasti se näytti haluavan tulla, mutta kantti ei kestänyt. Väkisin en vie yli, joten käännyttiin takaisin. Parin askeleen jälkeen se vielä katseli taakseen kuin miettien, jos mä sittenkin...niinpä vielä lähdettiin kokeilemaan uudestaan. Yritykseksi jäi ja ipana oli jotenkin nolon näköinen. Ihan kuin se olisi sanonut olevansa pahoillaan, kun ei uskaltanut. Ei se mitään Tilko, tullaan seuraavan kerran Unnan kanssa. Jospa sen esimerkki kannustaisi poikaakin voittamaan itsensä.

Avovettä alla, stoppi tuli!

Kotavaaralla käydään varsinkin kauniilla ilmalla, sillä vaaran päällä on näköalatorni ja sieltä huimat maisemat. Kesällä olen kiivennyt monesti torniin, mutta vasta nyt kävin tornissa ekan kerran talviaikaan.

Vanha palovartijan torni Posiolta on siirretty Kemijärvelle hoitamaan näkötornin virkaa.

Ylös lähti ja tänne jätti!


Koirat parkkiin ja kapuamaan torniin. Näköalatornissa on kolme tasannetta. Jos jyrkkien tikkaiden kiipeäminen hirvaa, niin ensimmäiseltä tasanteeltakin näkee jo enemmän kuin alhaalta ;)

Tikkaat on jyrkät ja kiipeäminen täysin omalla vastuulla.

Kirkkaalla säällä näkyvyyttä on kymmeniä kilometrejä aina isoille tuntureille asti.

Pyhä

Talvinen Kemijärvi on kaunis!

Rataa pitkin....

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vain saa aina asustaa  ;)

Tornin juurella on myös laavu, jossa voi tulistella ja nauttia evästä. Kotavaara on yksityisen maita ja tornikin maanomistajan. Kiitos hänelle, että suo muille tämän paikan käytön ja tuo vielä puita laavulle!

Njam, evästä tulossa!



Mikäpä täällä!

Kesäinen kertomukseni parin vuoden takaa löytyy täältä:  Kotavaara kesällä 2015

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Liukuen lumella!

No nyt ne on hommattu! Liukulumikengät! Koko talven olen niistä haaveillut, kysellyt kokemuksia, pohtinut käyttöä ja miettinyt hintaa. Kunnes ystäväni Jussi ilmoitti, että heidän firmansa putsaa varastoaan ja myy hyväkuntoista tavaraa pois. Mukaan lukien OAC liukulumikengät. Ei muuta kuin tänään aamulla talla pohjaan ja kiiruulla Rukalle ostoksille.


Pakkasin autoon sauvat, eväsrepun ja Tilkon. Ajattelin, että haen OACit ja lähden koiruuden kanssa valloittamaan uusia maastoja. Unna sai jäädä kotiin, vaikka se olikin asiasta erimieltä. Kun avasin kotioven, että nyt Tilko lähdetään, niin samalla silmänräpäyksellä oli Unnakin jo rapussa häntä heiluen. Valitettavasti sen kannalta, karkumatka päättyi lyhyeen ja neiti vietiin takaisin kotiin isännän luo.

Jussi esitteli suksien (kai näitä voi suksiksikin sanoa...) toiminnan ja säädettiin siteet sopiviksi. Vähän hoitoainetta karvapohjaan, kantit oli jo hiottu ja sitten olin valmis uuteen seikkailuun. Mietin ensin, että ajaisin Riisitunturille, mutta ilma oli aika suttuinen. Välillä tuli räntää ja oli harmaata. Näkisikö maisemia, ei ehkä. Ajelin takaisin kohti Kemijärveä, kun ilma vähän selkeni ja kurvasinkin sitten Suomulle.


Suomun autiot rinteet

Rinteet oli jo kiinni eikä paikalla näkynyt ristin sielua. Ei se mitään, tämä sopi meille vallan mainiosti. Tilko autosta ja vetovaljaat päälle. Vieläkään se ei oikein niistä tykkää, mutta antaa pukea ne päällä hyvin pettyneen oloisena. Sitten kun valjaat on yllä, niin homma lähtee kuitenkin samantien käyntiin eikä niistä näytä olevan sille mitään haittaa. Sen jälkeen meikä ähelsi OACit jalkoihin ja lähdettiin liikkeelle. Alkuun tuntui hassulta, kun kanta toki nousi kuten suksilla, muttei kuitenkaan niin notkeasti. Eikä potku ole samanlainen. Näillä nimensä mukaisesti liu'utaan eteenpäin.

Liukuen matkamme käy

Lähdin umpimähkään liikkeelle ja testailin välineitä. Homma alkoi toimia, ja edessä näkyi pienen suon takana nousevan mäki. Sinne! Alkuun tiheää puustoa ja risukkoa, mutta hyvin vain päästiin kulkemaan. Tilko on siitä kiitollinen kaveri, että se osaa kiertää takaisin, jos kulkee puun väärältä puolelta.


Muutenkin se toimi tällä reissulla tosi hyvin. Se tuli luokse käskystä, odotti rauhallisesti, kun meikä jumitti takana. Jos se kulki liian tiheään risukkoon tai meni väärään suuntaan, niin kutsusta tuli takaisin ja odotti neuvoa, että mihin suuntaan. Kun heilautin sauvaa eteenpäin merkiksi, että mennään tonne päin, niin sinne se ipana lähti etenemään. Välillä Tilko innostui pupun tai poron jälkien hajuista, mutta ei rynninyt eteenpäin, onneksi. Muuten olisi puskat ryskynyt, kun emäntä olisi raahautunut perässä ;)


Nousu vaaran päälle oli jyrkkä, mutta niin vain OACin karvapohjat toimi eikä lipsuneet. Laelta avautui hienot näkymät Suomun rinteille sekä vaaran toiselle puolelle. Tämä olikin kapeampi paikka kuin olin alhaalla kuvitellut. Yllätyksenä laelta löytyi myös patikkapolun merkit! En ollut tiennyt, että maastossa kulkee jotain merkittyjä reittejä. Pidettiin evästauko ja nautittiin hiljaisuudesta. Tuntuu käsittämättömältä, että paikka on näinkin 'kuollut'. Hyvät rinteet ja ladut sekä paljon mökkejä, mutta ei elämää. Toisaalta meille tämä on oiva paikka, saa kulkea täysin omassa rauhassa upeassa maastossa.

 
Ai tollasilla se laahaa perässä.

Vehnäset ei Tilkoa kiinnosta, tällaiset eväät saa olla ihan rauhassa.

Tauon jälkeen lähdettiin seuraamaan patikkareitin merkkejä. Jos nousu oli jyrkkä, niin mitenkähän pääsisin alas. Alkuun meni hyvin, sitten edessä oli melkein pudotus...

Ihan tästä ei tultu alas ;)

Hmm, otanko sukset pois jalasta vai yritänkö laskea...Koiran kanssa en uskalla ottaa riskiä, että lasken päälle teräsreunoilla. Päästin Tilkon hetkeksi irti, se sai mennä edeltä. Kun se oli mäen alla, komensin odottamaan ja päästin itsenikin irti! Vau, hyvin luisti ja hyvin sain vauhdin pysäytettyä. Tosi nastaa!! Ei lumikengillä näin pääse ja suksilla taas tiheässä metsikössä on vaikea kulkea. Koira takaisin hihnaan ja eteenpäin.

Auraamalla alas....

Lasku jatkui ja luisuin välillä sivuluisua ja sitten taas jalat leveässä haara-asennossa jarruttaen. Kunnes vauhti vain kiihtyi ja kiihtyi ja kun mun vauhti kasvoi, niin Tilkokin lisäsi pökköä pesään. Räiskis ja rysäys, mamma nurin! Nauratti niin, etten meinannut päästä millään ylös. Tilko katsoi taakseen kuin sanoen, että mitä sä siellä makaat, mennään jo!
Tarkempi tutkimus lumenpintaan ;)

Joskushan se alamäki loppui ja päädyttiin suoraan ladulle. Hoidettu latu eikä hiihtäjiä missään. Siispä me hyödynnettiin latua ja kuljettiin helppo pätkä eteenpäin.

Hetki ladulla

Suon reunalla hypättiin ladulta pois ja suunnattiin puskaan. Ja kappas, siellä jatkuikin patikkareitin merkinnät. Otettiin suunta niiden mukaan, vaikka pusikkoiselta reitti näyttikin.

Jossain täällä puskassa menee reitti...ehkä....

Mutta niin vain löytyi kuljettava väylä puuston keskeltä. Tämä reitti täytyykin tulla tutkimaan lumettomana aikana!

Reittimerkki löytyi!


Reitti tuli ajotien varteen, josta käännyttiin Tilkon kanssa vielä takaisin metsään ja liu'uteltiin parin mutkan kautta takaisin autolle. Vielä on onneksi talvea jäljellä, vikat hanget kolutaan näillä värkeillä!

Mun Retkikamu <3