keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Tilko ja karhu

Tilko näki elämänsä ekan karhun!! Ensin se haukkui karvat pystyssä, sitten tuli mun jalkoihin pyörimään, kunnes päätti ottaa hatkat! Sori mami, yritä selvitä!


Ja mami selvisi, koska kyseessä oli konekarhu ;) Käytettiin Tilko eilen Pellossa petotestissä konekarhulla. Oli tosi mielenkiintoinen tapahtuma ja petotestin pitäjä ihan huippuheppu. En tiedä, nauttiko Tilko testistä, tuskin. Sen verran sitä karhu pelotti, että palautuminen testistä otti hetken aikaa.


Koiralle laitettiin pitkä liina, jota pidin ensin lyhyellä. Testikentälle oli levitetty karhunpaskaa sinne tänne ja alussa koira sai haistella kivellä olevaa läjää. Konekarhu oli tässä vaiheessa vielä piilossa verkon takana, mentiin ensin hajujäljellä. Tilkon reaktio hajuun oli voimakas ja se lähti heti jäljelle.


Mutta sitten tuli karhu! Laskin liinan löysälle, koira saisi paeta ja liikkua liinan mitan puitteissa. Hissukseen konepeto liikkui meitä kohti. Tilko säpsähti sen nähdessään ja sen koko selkäkarvasto nousi pystyyn. Se siirtyi mun ja karhun väliin ja aloitti heti haukun. Minä en sanonut koiralle mitään, seurasin vain sen reaktioita.




Karhu liikkui meitä kohti ja Tilko päätti, että parempi siirtyä mamin jalkojen taakse. Se pyrki myös jalkojen väliin, mutta siirryin samantien pois ja katsoin, mitä koiruus tekee.


Vielä se otti kaarroksen karhua päin, mutta sitten se oli sitä mieltä, että heippa mami, tää poika lähtee ja pelastaa oman nahkansa!

Karhu seuraa emäntää...

Terppa, tää poika lähtee nyt!

Juoksin liina pitkällä koiran perässä testialueen reunalle. Kun testaaja tuli meidän luokse kertomaan testin tuloksia, oli Tilko visusti mun jalkojen välissä ja tuijotti vain jo verkon taakse jätettyä karhua.


Tuuli toi hajun oikeaan suuntaan eli siihen, missä koirat odottivat vuoroaan. Tilkon nenä kävi kovin vielä jonkin aikaa testin jälkeen ja testaaja totesikin, että palautuminen vaati aikaa. Kehuin Tilkoa hienosta suorituksesta ja pikku hiljaa se rauhoittui.

Testin tulos kertoo sen, että Tilko osaa pitää sopivan turvaetäisyyden petoon. Sillä on nopeat ja ketterät väistöliikkeet. Tilkolla ei ole taistelutahtoa eikä rohkeutta haastaa petoa, vaan se mieluummin pakenee ja haluaa itse säilyä hengissä. Tilkohan ei ole metsästyskoira, joten koiran kannalta se toimi oikein. Oma henki ensin, omistajiahan saa uusia ;)



Nyt tiedän, että jos Tilko mettässä yhtäkkiä aloittaa haukun karvat pystyssä ja ilmoittaa mulle, että pitäisi lähteä toiseen suuntaan, niin ihan varmasti otetaan yhdessä takapakkia!

Pitäkää petonne!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hirveää ruskan loistoa

Ruska taitaa olla juuri nyt parhaimmillaan. Puiden lehdet loistavat kullan keltaisina ja maaruska hohkaa punaisen eri sävyjä. Kävin aika lähellä meitä sijaitsevalla lintutornilla ihailemassa luonnon omaa värikarttaa.

Hurmaavat horsmat olivat aitana polun molemmin puolin.


Suolla väri vaihtui okran ja ruskean sävyihin.


Nousin ylös lintutorniin ja häkellyin. Olin tornilla ensimmäistä kertaa ja edessä avautui uskomaton näky Pyhälle! Tornille ajaessa eikä sinne kulkiessa tuntureista näy vilaustakaan, yllätys antaa odottaa itseään loppuun asti! Jos et nouse torniin, et tiedä näkymistä mitään!


Harmaasta illasta huolimatta ruskan värit loistivat.


Järveltä kuului välillä joutsenten huuto, mutta lintuja ei näkynyt. Yhtäkkiä vastarannalla näkyi jotain tummaa! Liikkuiko se? Ei, olisiko se vain kanto. Kohta näkyi toinen, isompi tumma liikkuva möhkäle. Siellähän oli kaksi hirveä! Mitään ei kuulunut, kun eläimet liikkuivat eteenpäin. Toinen jäi visusti paikoilleen syömään, toinen jatkoi vähän kauemmaksi. Olin onnesta mykkänä! Harmitti vain, kun kameran putki ei aivan yltänyt ottamaan tarkkoja kuvia. Tuijotin paljaalla silmällä ja taas linssin läpi kookkaita elukoita. Onneksi hirvenmetsästyksessä alkoi juuri kuukauden tauko, emo ja vasa saavat kulkea toistaiseksi rauhassa.



 

Kuulikohan se minut?




Joutsenten lentoonlähtö havahdutti minut takaisin tähän maailmaan. Hirvien hidas ja äänetön liikehdintä oli lumonnut täysin, olin kadottanut ajantajun.



Vielä vilkaisu tuntureille ja lähdin kävelemään autolle.


Karpalot odottavat pakkasen puraisua, silloin niiden kirpeys katoaa.


Pitkospuiden jälkeen odotti punainen matto kulkijaa.


Punaisuus jatkui puolukoissa.


Hyppäsin autoon ja ajoin pienen matkan. Sitten oli vielä pakko pysähtyä sillalle kuvaamaan ruskan värittämää joenvartta. Toisella puolen ystäväni hirvi jatkoi iltaruokailuaan. Jätin hyvästit ja lähdin onnellisena, mutta aavistuksen haikeana kotia kohti.




perjantai 8. syyskuuta 2017

Valoa yössä

Olin viime yön Tilkon kanssa yön yli retkellä. Huippuhienojen kelien ennustettiin muuttuvan, joten nyt olisi toistaiseksi viimeinen mahdollisuus yrittää kuvata repolaisia.

Ilta hämärtyi nopeasti ja Tilko mustana koirana näkyi liikkuvana varjona.


Ensimmäiset tähdet tulivat näkyviin ja kohta alkoi taivaalla tapahtua. Ensin varovaisia yrityksiä, sitten yhä voimakkaampia repolaisia juoksi taivaankannella.



Kuvasin ensimmäisen kerran taivaan tulia ja sain muutaman jotenkuten onnistuneen otoksen.




Revontulien kanssa taivaalla kilpaili teltan takaa nouseva kuu.


Puolen yön aikaan alkoi silmä lupsia ja oli pakko vetäytyä makuupussin lämpöön.


Säätiedotus oli oikeassa! Keli oli muuttunut yöllä ja aamulla oli pilvistä ja tuulista. Syyskuun upeat päivät taisivat päättyä tähän upeaan yöhön.


torstai 7. syyskuuta 2017

Aamun usva viettelee kulkijan

Kauniit syyskuun aamut jatkuvat ja ihastuttavat pientä kulkijaa. Järvellä leijaileva usva ja nouseva aurinko viettelevät ja kutsuvat luokseen. Vanha Sallan rata vei meitä eteenpäin...


Usva hivelee mökkilaituria, en löydä sanoja kuvaamaan tätä kauneutta.


Järven pinnalla alati liikkuva valkoinen matto on kuin elävä olento.




Käännymme takaisinpäin, ihastelen maitohorsmaa, luonnon omaa pumpulipuikkoa, ja sen lehtien upean punaista väriä.




Käymme vielä suolammella, jossa usva alkaa jo haihtua. Maa on paikoin yhä kuurassa.


Huurteiset lehdet ovat kuin sokerilla kuorrutettuja.


Tällaisen aamulenkin jälkeen uskon todellakin, että torstai on toivoa täynnä!