Hirveää ruskan loistoa

Ruska taitaa olla juuri nyt parhaimmillaan. Puiden lehdet loistavat kullan keltaisina ja maaruska hohkaa punaisen eri sävyjä. Kävin aika lähellä meitä sijaitsevalla lintutornilla ihailemassa luonnon omaa värikarttaa.

Hurmaavat horsmat olivat aitana polun molemmin puolin.

Suolla väri vaihtui okran ja ruskean sävyihin.

Nousin ylös lintutorniin ja häkellyin. Olin tornilla ensimmäistä kertaa ja edessä avautui uskomaton näky Pyhälle! Tornille ajaessa eikä sinne kulkiessa tuntureista näy vilaustakaan, yllätys antaa odottaa itseään loppuun asti! Jos et nouse torniin, et tiedä näkymistä mitään!

Harmaasta illasta huolimatta ruskan värit loistivat.

Järveltä kuului välillä joutsenten huuto, mutta lintuja ei näkynyt. Yhtäkkiä vastarannalla näkyi jotain tummaa! Liikkuiko se? Ei, olisiko se vain kanto. Kohta näkyi toinen, isompi tumma liikkuva möhkäle. Siellähän oli kaksi hirveä! Mitään ei kuulunut, kun eläimet liikkuivat eteenpäin. Toinen jäi visusti paikoilleen syömään, toinen jatkoi vähän kauemmaksi. Olin onnesta mykkänä! Harmitti vain, kun kameran putki ei aivan yltänyt ottamaan tarkkoja kuvia. Tuijotin paljaalla silmällä ja taas linssin läpi kookkaita elukoita. Onneksi hirvenmetsästyksessä alkoi juuri kuukauden tauko, emo ja vasa saavat kulkea toistaiseksi rauhassa.

 

Kuulikohan se minut?

Joutsenten lentoonlähtö havahdutti minut takaisin tähän maailmaan. Hirvien hidas ja äänetön liikehdintä oli lumonnut täysin, olin kadottanut ajantajun.

Vielä vilkaisu tuntureille ja lähdin kävelemään autolle.

Karpalot odottavat pakkasen puraisua, silloin niiden kirpeys katoaa.

Pitkospuiden jälkeen odotti punainen matto kulkijaa.

Punaisuus jatkui puolukoissa.

Hyppäsin autoon ja ajoin pienen matkan. Sitten oli vielä pakko pysähtyä sillalle kuvaamaan ruskan värittämää joenvartta. Toisella puolen ystäväni hirvi jatkoi iltaruokailuaan. Jätin hyvästit ja lähdin onnellisena, mutta aavistuksen haikeana kotia kohti.