Lähiretkeilyä parhaimmillaan

Kotimme lähellä on useita vaaroja, joista Kotavaara on varsinainen lähiretkeilyn helmi.

Vaaralle on tietä pitkin kuutisen kilometriä, mutta koska vitostien vartta ei mene jalkakäytävää eikä piennarta haluta kävellä, käytämme oikoreittejä. Talvella vaaralle pääsee mainiosti jään yli hiihtämällä tai kulkemalla kelkkareittiä pitkin.

Sieltä kaukaa me tultiin!

Ja kun jäille ei ole menemistä, laitamme jalkaa toisen eteen raiteita pitkin. Junarata Kemijärveltä Sallaan on yhä olemassa, vaikka juna ei siinä kuljekaan. Rata menee Kotajärven poikki kannasta pitkin ja siinä on kapea kohta, jossa kannas on avoin. Kiskot kulkevat tyhjän päällä ja raiteiden välistä näkyy alla lainehtiva vesi. Yli pääsee hyvin, kunhan ei vilkuile jalkojensa väliin, muuten saattaa pyörryttää. Unna on ihan huippu näissä kummallisissa ylityksissä. Se osaa asettaa tassunsa juuri oikein eikä sitä huimaa eikä mitkään riippusillat keinuta.

Varmoin tassuin neiti askeltaa

Tilkon kanssa ei olla aikaisemmin tätä ratareittiä kuljettu, niinpä päivänä eräänä lähdin sen kanssa kahdestaan testimatkalle. Iloisena mentiin raiteita pitkin kunnes tultiin tähän vedenylityskohtaan. Tilko oli jo astumassa ensimmäiselle poikkipuulle, kun se tajusi, että hetkinen...tässähän on ilmaa alla! Stoppi! Tassu äkkiä takaisin tukevalle maaperälle. Koiruus kuikuili alas, vinkui ja haukahteli. Tilko katsoi sivulle, josko sieltä pääsisi kiertämään, mutta ei...eihän sielläkään ollut mitään muuta kuin ilmaa. Yritin houkutella sitä...tule vain ja näytin mallia. Ei, kovasti se näytti haluavan tulla, mutta kantti ei kestänyt. Väkisin en vie yli, joten käännyttiin takaisin. Parin askeleen jälkeen se vielä katseli taakseen kuin miettien, jos mä sittenkin...niinpä vielä lähdettiin kokeilemaan uudestaan. Yritykseksi jäi ja ipana oli jotenkin nolon näköinen. Ihan kuin se olisi sanonut olevansa pahoillaan, kun ei uskaltanut. Ei se mitään Tilko, tullaan seuraavan kerran Unnan kanssa. Jospa sen esimerkki kannustaisi poikaakin voittamaan itsensä.

Avovettä alla, stoppi tuli!

Kotavaaralla käydään varsinkin kauniilla ilmalla, sillä vaaran päällä on näköalatorni ja sieltä huimat maisemat. Kesällä olen kiivennyt monesti torniin, mutta vasta nyt kävin tornissa ekan kerran talviaikaan.

Vanha palovartijan torni Posiolta on siirretty Kemijärvelle hoitamaan näkötornin virkaa.

Ylös lähti ja tänne jätti!

Koirat parkkiin ja kapuamaan torniin. Näköalatornissa on kolme tasannetta. Jos jyrkkien tikkaiden kiipeäminen hirvaa, niin ensimmäiseltä tasanteeltakin näkee jo enemmän kuin alhaalta ;)

Tikkaat on jyrkät ja kiipeäminen täysin omalla vastuulla.

Kirkkaalla säällä näkyvyyttä on kymmeniä kilometrejä aina isoille tuntureille asti.

Pyhä

Talvinen Kemijärvi on kaunis!

Rataa pitkin....

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vain saa aina asustaa  ;)

Tornin juurella on myös laavu, jossa voi tulistella ja nauttia evästä. Kotavaara on yksityisen maita ja tornikin maanomistajan. Kiitos hänelle, että suo muille tämän paikan käytön ja tuo vielä puita laavulle!

Njam, evästä tulossa!

Mikäpä täällä!

Kesäinen kertomukseni parin vuoden takaa löytyy täältä:  Kotavaara kesällä 2015