Vapaa vain on umpihanki

Toissa päivänä pyrytti taas rutkasti lunta ja nyt Kemijärven virallinen mittauspiste näyttää lumen syvyydeksi 71 senttiä! Etelän lähes lumettomien ja vetisten talvien jälkeen on tämä ensimmäinen talvi Lapin uudisasukkaana ihan mieletön! Ei tarvitse kiirehtiä ladulle ajatellen, että huomenna tuo valkoinen ihanuus voi olla jo mennyttä. Ei, täällä voi jopa pitää lepopäiviä lumitouhujen lomassa...jos vain malttaa. Itselleni maltti ei ole ollut valttia vaan sukset ja lumikengät ovat kuulleet lumikenttien kutsun ja olen lähtenyt.

Niin mentiin taas eilen Tilkon kanssa reppu selässä maastoon. Vaikka retki olisi lyhytkin, on eväät oltava mukana. Siitähän se fiilis syntyy!

Meiltä lyhyen matkan päässä on metsäpolku, jonka varrella on kiva tulipaikka. Suunnittelin lumikenkäileväni laavulle evästelemään, mutta lumi teki tepposen. Alkumatka meni hyvin, koska vasta sataneen lumen alla oli vanha kuljettu polku. Lumikengät kantoivat ja Tilko pääsi hyvin kulkemaan.

Yhtäkkiä polku päättyi kuin seinään, edessä oli koskematon hanki. Ei siinä mitään, eteenpäin vain. Paitsi että lumi upotti, ja se upotti syvälle lumikengistä huolimatta.

Punainen reittimerkki ja umpihanki kutsuvat eteenpäin

Voisit sä mennä edeltä...

Koiruus yritti mennä edellä, mutta totesi sitten, että helpompi kulkea mamman jälkiä pitkin. Periksi ei kuitenkaan annettu, koskematon maasto oli naiselle ja koiralle, jotka kulkevat omia polkujaan.

Pikkuhiljaa edettiin ja löysin hetkeksi vanhan kelkkapohjan, jota pääsi helpommin kävelemään. Se vain kulki eri suuntaan kuin missä tulipaikka sijaitsi. No, retkellä suunnitelmat elävät ja kohde voi muuttua. Kun kelkan jälki tuntui kääntyvän kohti ajotietä,  käännyin Tilkon kanssa toiseen suuntaan. Kuljettiin suolla ja taas upottiin. Välillä kuului humahdus, sellainen kun lumen pinta yhtäkkiä romahtaa. Mitään näkyvää ei tapahtunut eikä vajottu suohon, lumivyöryn vaaraakaan täällä ei ollut.

Jatkettiin eteenpäin edessä olevalle pienelle kukkulalle pitämään taukoa. Etsin katseellani polun reittimerkkejä, mutta niitä ei näkynyt. Polku on huonosti merkitty ja talvella se katoaa, kun kulkijoita ei ole. Ja koska olin kulkenut jo erisuuntaan, niin oma suuntavaistokin hävisi.

Yritys on kova!

Kännyin ympäri ja palattiin takaisin omia jälkiä pitkin.

Sehän on intiaanitoteemi!

Korppi raakkui yläpuolellamme. Liekö se oli ajatellut, että kulkijat uuvahtaa maastoon ja se pääsee haaskalle ;)

Näin ei käynyt vaan seikkailijat selvisivät kotiin ja umpihangessa loikkinut koiruus nukahti väsyneenä, mutta onnellisena.