perjantai 3. maaliskuuta 2017

Metsän kutsu

Tykkään avarasta maisemasta. Patikointi puuttomalla tunturialueella ja hiihto lumisella järvenjäällä, kun katse siintää kaukana horisontissa. Mieli lepää ja koko olemukseni rauhoittuu. Luonnon avaruudessa on hyvä olla.





Joskus eteen tulee kuitenkin kiusaus, joka vie mennessään. Metsä! Jonkun mielestä se saattaa näyttää synkältä ja pelottavalta, minua se vetää puoleensa. Kuulen sen kutsuvan, houkuttelevan luokseen.



Käännän sukset kohti metsän porttia ja hiihdän tummaan syliin. Hiljaisuus ympäröi minut, ei tunnu tuulenväre, ei kuulu linnunlaulu. Muutun osaksi metsää, olen yksin mutten yksinäinen. Metsänhenki suojelee minua :)


Mistäkö mieleni lähti metsään. Luin HS.fi -sivustolta metsän parantavasta vaikutuksesta ja voin vain yhtyä tähän. Metsä ja yleensäkin luonnossa liikkuminen rauhoittaa ja laskee verenpainetta. Mene metsään ja kulje omaan tahtiisi. Katsele ympärillesi ja anna mielikuvituksen laukata. Metsässä näet vaikka mitä, jos vain niin haluat!


Hesarin (3.3.2017) juttu löytyy täältä:
Terveydenhoidon uudet tuulet

perjantai 24. helmikuuta 2017

Poroja ja lampaita...kuinkas sitten kävikään!

Meille avautui yllättäen eilen tilaisuus lähteä harjoittelemaan porojen ja lampaiden paimennusta Pelloon Saajomannun porotilalle. Tilalla järjestettiin kaksipäivänen paimennusleiri ja parin peruuntumisen takia me pääsimme päiväksi mukaan. Ja millainen päivä siitä tulikaan!


Aikainen herätys ja matkaan lähdettiin ennen auringonnousua. Unna otettiin mukaan, koska muuten sen päivästä tulisi kohtuuttoman pitkä yksin kotona. Kotoa lähdettäessä oli selkeä keli, mutta jo Rovaniemen kohdalla alkoi lumipyry. Tuisku jatkuikin sitten koko päivän, mutta se ei toimintaa haitannut muuta kuin kuvauksen suhteen.

Itseäni jännitti aivan tolkuttomasti edessä oleva. Lampaita ei Tilko ole koskaan ennen edes läheltä nähnyt ja porojakin vain tunturissa matkan päästä. Ja silloin se kiskoo vauhkona remmissä ja louskuttaa hulluna. Näillä eväillä oltiin matkassa, ei siis ihme, että emännän vatsaa käänsi.

Päivän alkuun pidettiin lyhyt palaveri tulevasta ja kouluttaja Minna kertoi taustoistaan. Lohdutti, kun hän kertoi aloittaneensa paimentamisen täysin nollasta ja mennyt lähes joka asiassa takapuoli edellä puuhun. Päivästä tulisi pitkä. Jokainen koira kävisi kaksi kertaa poroilla ja kerran lampailla.

Minä ja Tilko lähdettiin ensimmäisinä poroaitaukseen. Muut saivat tulla myös aitaukseen seuraamaan paimennusta. Astuin Minnan perässä aitaukseen Tilko tiukasti remmissä. Porot hätkähtivät, kun näkivät meidät. Ja Tilkokin taisi pelästyä...se veti takaisin portille päin eikä sanonut mitään. Seisottiin hetki hiljaa paikoillaan ja annettiin tilanteen tasoittua, koira ja porot saivat rauhassa tuijotella toisiaan.


Sen jälkeen vaihdettiin remmi pitkään liinaan ja lähdettiin kävelemään porotokan perässä. Tilko tuli varovasti mukana.


Ei kestänyt kauan, kun se jo vilkastui, ihan kuin lamppu olisi syttynyt sen päässä. Se alkoi aavistuksen vetää liinassa ja haukkui. Kouluttajan komentoja Tilko uskoi todella hyvin, meikä tuli ihan apurina mukana. Minna pyysi minua lukemaan koiraa ja varsinkin sen korvia. Jos se ottaa kierroksia ja meinaa lähteä laukottamaan tokkaa, niin sen näkee korvista. Niin näkee, jos osaa ja ehtii katsoa. Pari kertaa koira innostui ja silloin Minna viskasi kädessään olevan kepin Tilkon eteen ja vauhti pysähtyi kuin seinään.





Koira uskoi samantien ja palasi luokse. Sitten Minna sanoi, että laske irti liinasta ja anna koiran kulkea liina roikkuen sen perässä. Klups, mitä jos se lähtee...? Minna totesi siihen, että sitten se lähtee ja kun se tulee takaisin, niin se ajetaan pois. Siitä se oppii, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Laskin käsi täristen liinasta irti ja mitä tapahtui! No ei mitään! Tilko pysyi hyvin hanskassa ja Minna jäi sivuun huutamaan ohjeita. Nyt kuljin minä koirani kanssa porojen perässä. Kun näytti siltä, että Tilko olisi irtautumassa liiaksi, komensin sitä. Välillä ohjaajan mukaan liiankin hätäisesti.


Homma sujui ja ehdin jo nauttia tilanteesta, kunnes Minna sanoi, että nyt liina kokonaan irti pannasta ja koira saa kulkea täysin vapaana. Tunsin, kuinka kroppani jännittyi, kun irrotin liinan. Kuljin Minnan ohjeiden mukaan laumaa kohti, kiersin sitä ja seurasin samalla Tilkoa. Kun koira jäi selkäni taakse, niin kuikuilin olkani takaa ja kääntyilin sitä kohti. Väärin, älä tee noin, kuului Minnan ohjeistus. Koira tulee perässä eikä se syöksy takaa porojen perään. Näinköhän, epäilin mielessäni. Mutta näin se vain oli.


Tilko pysyi hyvin kontaktissa eikä sählännyt. Kun se alkoi väsyä, päätettiin treeni. Kutsuin koiran pois porojen läheltä ja se tuli ensi käskystä luokse. Voi sitä kehujen määrää ja vaikka kehuttaessa koira villiintyy, niin silti se ei lähtenyt rynnimään takaisin poroille vaan pysyi vierellä ja antoi laittaa remmin. Olin niin ylpeä! Eka kerta näin lähellä poroja ja vielä vapaana eikä kukaan loukkaantunut!


Lyhyen tauon jälkeen lähdettiin lampaiden luo. Mukana oli kokenut australialainen koolie Sora, jolle työ on intohimo. Tilko oli nartusta kiinnostunut, mutta Soran purukalusto piti innokkaan nuorukaisen aisoissa ;) Sora ohjasi lampaat aitauksesta tielle ja me tulimme Tilkon kanssa hännillä. Sora kiertää laumaa kuten monet paimenkoirat tekevät, mutta porokoirat eivät juurikaan.


Lammaspaimennuksen ohjaaja meni toisen henkilön kanssa edessä, Sora vaihtelevasti lauman edessä ja sivuilla pitäen laumaa koossa ja me harjoittelijat tulimme peränpitäjinä. Ohjaaja sanoi taas ne pelottavat sanat, että laske koira remmistä kokonaan irti! Taas epäilin, että Tilko sinkasee lampaita kohti ja hajottaa lauman. Mutta ei! Alkuun se oli taas ihmeissään, että mitä pitää tehdä. Nopeasti se tajusi, että sen homma on pitää lauma kasassa. Kun pari lammasta jäi vähän jälkeen muusta laumasta, niin Tilko kävi haistelemassa viimeisen lampaan takapuolta, että menetkös siitä. Ja lammas meni!


Jos Tilko ei heti toiminut, näytti siltä kuin Sora olisi käynyt sanomassa sille, että hoida jätkä hommas! Se meinaan kävi Tilkon luona ja tämä otti taka-askeleita ja kävi taas töihin.


Välillä Tilko nousi lumipenkalle nenä kohti taivasta ja minä jo pelästyin, että kohta se lähtee. Ei lähtenyt vaan palasi lauman peränpitäjäksi. Lauman kääntäminen takaisin pihan suuntaan onnistui sekin hyvin. Ohjaaja ja Sora menivät edelle ja Tilko otti oman paikkansa. Kuljettiin parin tieristeyksen ohi ja ohjaaja kysyi, että huomasitteko, mitä tapahtui. No ei, mitä? Molemmat koirat menivät risteyksen kohdalla estämään lammaslauman kääntymisen vikasuuntaan! Kun oli menty risteyksen ohi, molemmat ottivat taas oman paikkansa. Olin taas aivan hölmistynyt Tilkon käytöksestä. Luota koiraasi, sanat kaikuivat päässäni. Niinpä!


Kun päästiin piha-alueelle, Tilko huomasi tätinsä Näkkälän Unnan ja ryntäsi tämän luokse. Narttu kuin narttu, sukua tai ei, meidän häntäheikki innostui. Nyt oli pakko hakea se remmin kanssa takaisin, se ei millään tahtonut tulla emännän luo.

Episodin jälkeen homma jatkui lammasaitauksessa. Sora paimensi lampaat ensin sisään lampolaan ja taas ulos. Tilkon tarkoitus oli kulkea vapaana ja pitää lauma kasassa. Kertaalleen se yritti Soran luo, mutta hampaat toimi ja se, että ohjaaja paimensi lampaat kohti Tilkoa. Poika asettui ja jatkoi hommia. Treeni päätettiin siihen, että kutsuin koiran luokseni ja vuolaat kehut. Ja taas se tuli ensimmäisestä kutsusta ja oli silmin nähden onnellinen koira.


Eikä päivä päättynyt vielä tähän. Pidettiin tauko ja sitten edessä oli päivän viimeinen poropaimennus. Mentiin taas poroaitaukseen ja koira heti vapaaksi. Nyt kuljin minä Tilkon kanssa Minnan ohjeiden mukaan porojen perässä. Tilkosta näki, että se oli jo väsynyt ja meinasi pari kertaa irtaantua minusta. Sain sen kuitenkin pidettyä hallinnassa ja homma toimi. Yksi poro oli irtaantunut laumasta ja se olla möllötti aidan vieressä. Sitä Tilko kävi muutamaan otteeseen hakemassa ja oli selvästi ihmeissään, kun poro oli liikkumatta. Se jätti poron rauhaan ja palasi sitten muun lauman luo.


Olin itsekin jo aika poikki kaikesta jännityksestä, mutta silti saatiin työ kunnialla päätökseen. Kutsusta koira pois porojen luota ja hirmukehut.

Lopuksi Minna antoi palautteen ja totesi, että Tilko on hyvähermoinen koira. Herkkä ja kuitenkin kovuutta löytyy. Se tuli hyvin luokse, kuunteli ja kuitenkin jo sen pelkkä korvien liike sai porot liikkeelle.
 
Se, että Tilko huomioi yksinäisen poron oli hyvä juttu. Se selvästikin tajusi, että tämä kuuluisi joukkoon. Ihan mieletön päivä, eniten taisi oppia kuitenkin emäntä! Opi lukemaan ja luottamaan koiraasi! Juurikin näin, isot kiitokset kouluttajille! Nyt katson Tilkoa uusin silmin!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Aurinkoa ja hiihtoa, hiihtoa ja aurinkoa

Ihan kuin keväällä, linnut laulaa ja aurinko paistaa lähes siniseltä taivaalta. Pakkaslukemakin on vain -4, ja nyt ollaan vasta helmikuussa. Outoa, mutta en valita!


Eilen olikin varsinainen hiihtopäivä. Kävin ensin Unnan kanssa rauhallisen rinsessamaisen hiihtolenkin jäällä. Edettiin alkuun ihan reippaastikin, sitten ihmeteltiin pilkkijöitä ja mietittiin maailman menoa.

Hetkinen...

Mikäs se siellä on....

Nyt täytyy oikein istahtaa alas ihmettelemään....

Ai, se olikin vain pilkkijä. Mihinkä tässä kiire olisi, valmiissa maailmassa....

Kierrettiin pari läheistä saarta ja käännyttiin kotiinpäin. Neiti halusi mennä omia latujaan ja meikä seurasi perässä. Unna tutkaili puskia, pupuko se siellä?


Onko bulleriinan bylly hieman leveä ;)

Taisi mokoma närkästyä huomautuksesta, kun on noin yrmeä ilme... ;)

Edessä oli upea jälkijono ja johan rinsessa sai vauhtia. Follow the leader, huudahti Unna ja sitten mentiin!

Follow the leader!


Jäljityksen jälkeen vein Unnan kotiin ja otin vuorostaan Tilkon hiihtämään. Tämä oli Tilkon kolmas hiihtokeikka ja koko ajan menee paremmin. Ehkä kohta uskallan ottaa molemmat samaan liinaan vetohommiin. Saattaa tosin olla, että löydän itseni Suomulta ennen kuin vauhti pysähtyy ;)


Mikä ihmeen mummo siellä Tilkon perässä oikein hiihtää??

Baana on meidän!



Oli jäällä muitakin liikkujia kuin  me

Mikäpä täällä on ollessa! Onnentunne valtaa mielen näissä maisemissa :)

lauantai 18. helmikuuta 2017

Lutuset Kiilopäällä

Suomen Latu järjesti Kiilopäällä päivän kestävän lumiturvallisuuskurssin , joka oli kaikille avoin. Itseäni aihe kiinnosti näin retkeilijän näkökulmasta, siispä sinne.


Lumiturvallisuuskurssin osallistujat eli Lutuset olivat suurelta osin tulleet mukaan harrastepohjalta, mutta joukossa oli myös eräoppaita ja Lapin Pelastuskoiraporukan jäseniä. Yksi nelijalkainen etsijäkoiraharjoittelijakin oli matkassa ja sekin pääsi treenaamaan.



Keli oli kurssipäivälle mitä parhain ja samalla otollisin lumivyöryille. Edellispäivän lumimyräkkä hirmuisen tuulen kanssa ja nopeasti kovasta pakkasesta nollaan vaihtunut keli oli muuttanut lumiolosuhteita. Lapin tuntureilla oli nostettu lumivyöryriskiä kohtalaisesta huomattavaan ja Kilpisjärven alueella suureen. Onneksi meidän harjoitukset tehtiin loivalla rinteellä eikä vaaraa ollut.



Päivän aikana kuunneltiin luentoa ja katsottiin karmeita tositilanteissa kuvattuja videopätkiä, joissa laskijoita hautautui lumivyöryn alle. Luonnonvoimat näytti mahtinsa, osa uhreista menehtyi, joku selvisi lähes pelkällä säikähdyksellä.

Koko päivää ei kuitenkaan seurattu kalvosulkeisia vaan päästiin treenaamaan ulos hankeen. Testattiin sondeja, joilla etsitään lumen alle hautautuneita uhreja. Lapioitiin lunta, jotta saataisiin kuvitellut uhrit mahdollisimman nopeasti hangen alta.







Kun nämä olivat jotenkuten hallussa, otettiin esiin piipparit.


Kouluttajat olivat piilottaneet hankeen muutamia piippareita, mitkä lähettivät signaalia meidän etsijöiden laitteisiin. Äänen ja laitteen ilmoittaman matkan ja nuolen mukaan lähdettiin etsimään. Kun oltiin todella lähellä 'uhria', piippari huusi kovaa. Sitten laite vain vielä lähemmäs lumenpintaa etsimään kohdetta. Kun kohde löytyi, kokeiltiin sondilla oliko lumen alla tosiaan jotain. Piilotetun piipparin päällä oli kova levy ja kun sondi osui siihen, tiesimme uhrin löytyneen.


Harjoituksia vaikeutettiin tämän jälkeen. Meidät jaettiin neljään ryhmään ja jokainen ryhmä teki toisilleen kouluttajan ohjeiden mukaan etsintäradan. Etsittiin, sählättiin ja lopulta löydettiin uhrit. Joku olisi varmaankin tositilanteessa ehtinyt menehtyä, mutta suurin osa olisi selvinnyt. Vyöryn alle jäänyt uhri tulisi saada lumen alta esiin 15 minuutissa. Jos aikaa kuluu enemmän, vähenee uhrin mahdollisuus selviytyä hengissä. Karua todellisuutta! Harjoitus oli kaiken kaikkiaan hyvä, oli opettavaista päästä itse tekemään ja toimimaan.




Seuraavana aamuna olikin edessä kotiinlähtö. Lyhyt käynti Saariselällä oli ohi, taakse jäi tunturit, sielunmaisemani...