Käytiin kiertämässä Pyhällä Tunturiaavan luontopolku. Se on yksi mun suosikeista enkä osaa edes perustella miksi. Siinä vain on sitä jotain. On kangasmaastoa, kiva laavupaikka, tunturiaapa, josta upeat näkymät Pyhän tuntureille. Reitti ei ole edes pitkä, vain viitisen kilometriä. Mutta kun sen kiertää eri keleillä ja eri vuodenaikoina, on se aina erilainen. Eilen päästiin reitille ekan kerran talven jälkeen. Lumi oli sulanut ja vesi laskenut suolla sen verran, että pitkospuita pääsi kulkemaan. Ja taas...mieli lepäsi. Joku ihme mielenhäiriö mulla oli ollut lähtiessä, kun en ollut laittanut kameraa reppuun. Kuvauspaikkoja ja -tilanteita oli vaikka kuinka ja paljon. Onneksi on kännykkä, se lohdutti edes hiukan.
Tunturiaavalta löytyy värejä myös keväällä.
Kuunnellaan hiljaisuutta
Tyynen pinnan heijastukset, onko se sielun peili?
Kaksi miljardia vuotta vanhaa kiveä ja suo, joka onkin järvi.
Mä sanoisin mamma, että tuuli tuo mielenkiintoisen hajun mun nenään!
Erämainen maisema on kiehtova.
Kun hätä on suuri ;)
Ups, tässä ei ylläkään tassut pohjaan! Uintihommiksi meni.
Ootetaan me vuoroa.
Muutamassa päivässä on lehdet puhjenneet puihin.
Isokuruun ei ole vieläkään menemistä.
Rapputreenit on poikaa! Jaksaa jaksaa!
Kevät etenee vauhdilla, kohta on kesä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti